Muutama viikko takaperin ilmeistyi niin iso kasa kiinnostavia levyjä että kerkisin jo miettimään että missä välissä kaikkia kerkiää kuuntelemaan oikein ajatuksella... Muutaman viikon sisällä soitossa ovat olleet niin
Eternal of Tears of Sorrown Saivon Lapsi, Omnium Gatherumin Beyond, The Crescentin Risti, Stratovariuksen Nemesis, Les Miserablesin soundtrack sekä
Blutengelin Monument.
Ensinnäkin, tajusin vasta päivää ennen levyn ilmestymistä että
Blutengeliltä ilmestyy uusi levy ja hihkuin jo hiljaa mielessäni riemusta. Ilo vaihtui kuitenkin hyvin nopeasti pettymykseen kuunneltuani uutukaisen läpi. Siis, oikeasti. Miten joku levy voikaan olla niin tylsä. Kaikki biisit kuulostivat samalta ja jälkeenpäin miettien ei levyltä edes jäänyt mitään mieleen. Missä on ne addiktoivat biisit joita muilta levyiltä löytyy, ne kappaleet joiden tahtiin tekisi mieli tanssia läpi yön? Harvemmin sitä tulee fiilistä että ei tee edes mieli kuunnella levyä toiseen kertan mutta Monumentia ei tee mieli kuunnella enää ikinä. Minun puolesta koko teoksen saisi haudata maan alle ja unohtaa sen sinne ikuisiksi ajoiksi. Onneksi tajusin kuunnella levyn Spotifystä enkä heittänyt rahoja hukkaan.
Sen sijaan
Omnium Gatherumin Beyondista kuulin jo etukäteen erittäin positiivisia kommentteja. Välttelin tarkoituksella ennakkokuuntelumahdollisuutta ja en tainnut ainuttakaan kappaletta kuunnella ennen virallista julkaisupäivää. Jo ensimmäisellä kuuntelukerralla jäi erittäin hyvät fiilikset ja mitä enemmän levyä pyörittää, sitä paremmalta uutukainen kuulostaa. En osaa vielä sanoa onko kyseessä jopa paras OG-julkaisu, lähellä ainakin ollaan. Yhdellä tai kahdella kerralla levy ei suinkaan ruvennut avautumaan vaan jäi tunne että tätä pitää kuunnella lisää ja heti! En ole vieläkään jaksanut keskittyä uutuuteen tarpeeksi lähteekseni tekemään kovin syvällistä analyysiä siitä mutta tiedän jo nyt että levy on yksi tämä vuoden kovimmista julkaisuista. Nykyään, vuoden aikana ei vastaan tule kovin montaa julkaisua joista jaksaa olla samalla tavalla innoissaan.
Kuluneena vuonna on kaiken kiireen keskellä uuden musiikin parissa viettämä aika jäänyt häpeällisen vähään. Olen jumiutunut yhden käden sormilla laskettaviin yhtyeisiin, joista yhdeltäkään ei ole kuluneena vuonna tullut uutta materiaalia. Joskus vaan käy niin että vaikka pinossa olisi miten monta uutukaista joihin tutustua, ei keskittyminen riitä uuteen materiaaliin vaan tekee mieli kuunnella vanhoja rakkauksia. Juuri niin on minulle käynyt.
Anatheman, Alcestin sekä
Anneke van Giersbergenin jalkoihin on jääneet auttamattomasti niin uusien yhtyeiden haltuunotto (
Nachtmahria lukuunottamatta) kuin uusien levyjen kuuntelu. Jospa sitä vähän myöhemmin malttaisi rauhoittua kunnolla mm. tässäkin viestissä mainittujen uutuuksien pariin...
